Takaisin arjen etukenoon.

Hiljalleen alkaa pöly laskeutumaan ja elämä seestymään.

Oma vointi on ollut huomattavasti parempi, on oikeastaan vaikea kuvitella että reilu pari viikkoa sitten makasin vuodelevossa sairaalassa, enkä kyennyt tekemään mitään ja arjen narut olivat pahasti solmussa. En tietysti edelleenkään voi erityisen hyvin, enkä ole missään nimessä täydessä iskussa, mutta parempaan päin on reippaasti siitä tilanteesta menty. Kuluneet viikot ovat olleet pääosin hyviä ja on tuntunut niin kivalta että meidän elo on taa sujunut ja olen pystynyt vointini puitteissa jotakin puuhastelemaan. Aika tarkkana tässä tietysti saa olla edelleenkin, ettei supistelut ala uudestaan, eikä tässä uskalla kyllä yhtään koittaa että missä se raja menee, vaan levosta käsin on mentävä jokaiseen uuteen päivään omia tuntemuksia kuunnellen. Lepo on jokatapauksessa auttanut ja täytyy sanoa että ehkäpä koko tilanne johtui pitkälti siitä että kroppa oli vaan niin kovilla ja rasituksessa, kun sisulla näitä päiviä on pitemmän aikaa painanut raskauden ollessa kuitenkin jo loppusuoralla. Jospa nyt levon ja tekemisen oikealla balanssilla tilanne pysyisi tasaisena eikä ihan vuodelepomoodiin tarvitsisi enää palata. Olisin kyllä muutoinkin enemmän kuin kiitollinen jos tämä edes hieman parempi vointi säilyisi ja jatkuisi loppuun saakka, kyllä nimittäin viikot käyvät pitkiksi jos en yhtään mitään pystyisi loppuodotuksen aikana enää tekemään. Iloitsen siis siitä että nyt taas pystyn jonkunverran puuhailemaan!

..Hassua höpistä arjesta kokoajan, mutta arki on nyt meidän elämää ja määrittää hirveästi sitä millaisena se koetaan. Se on myös meidän lastemme lapsuutta, joten en halua vähätellä ollenkaan sen arvoa. Ja sen olen kyllä oppinut näin pienten kanssa ollessa, että homman täytyy rullata ja jokaiseen päivään täytyy suhtautua ennakoiden ja niin että jokainen tietää oman tonttinsa tässä paletissa. Tietynlainen arjen etukeno on välttämätöntä, jotta homma toimii. Niin tiivistä ja hektistä meidän tavallinen elämä on. Mikäli meillä ei ole selvät sävelet miten tämä handlataan, niin äkkiä meidän arki alkaa kuormittamaan ja väsyttämään, sekä levähtämään jostain suunnasta. Anna tulla yksikin päivä jolloin ei ole mietitty valmiiksi mitä ja milloin tehdään ruoaksi. Siinäkohtaa ei auta miettiä mitä jääkaapista löytyy, kun on jo nälkä ja kaksi itkevää lasta lahkeenvarressa.

Jokainen hetki on käytettävä hyväksi ja tiettyjen asioiden pitää tulla huomioiduiksi, niin turhilta uhmakohtauksilta, itkuilta, kiukuilta ja hermojenmenetyksiltä vältytään. Minimoidaan siis sellaiset riskit. Kunniaan ennakointi ja metatyö! Sen takia meidän tämänhetkinen elämä muotoutuu hyvin pitkälti hyvin arkisten asioiden sekä rutiinien ympärille, joiden ohessa sitten tapahtuu kaikki muu.
Ja kiva niin, tämä pyöritys ja kotiäitiys on ihan mukavaa hommaa, kunhan vain etukeno säilyy, mutta mukavaa ei ole tosiaan jos siitä lusmuaa jossainkohden ja rutiinien sijasta joutuu alkaa hallitsemaan suloista kodin kaaosta ja äkäpusseja, sekä juoksemaan edessä kiitävää junaa kiinni.

Onhan toki meidän elämässä hyvin paljon muutakin kuin tämä arki - tiskit, ruoka, pyykit, rutiinit, ulkoilut ja vaipanvaihdot. Mutta jokaiseen päivään ne silti kuuluvat, ja sen perusrutiinin on tärkeä rullata kaiken taustalla. Vie tosiaan paljon vähemmän omiakin voimavaroja kun nämä tietyt asiat soljuvat hyvin ja parhaimmillaan hyvä peruspyöritys kaiken taustalla luo hyvät puitteet nauttia meidän päivistä sekä toisistamme ihan erilaisella levelillä. Elämän ruohonjuuritasolla - sillä näissä vuosissa operoidaan.

Mieluusti pitäisinkin siis kiinni omasta tontistani ja hoitaisin sen edelleenkin kuten tähän asti meidän perheessä taatakseni sopivan ennakoivat ja soljuvat päivät. Meillä on ollut niin hyvä ja selkeä työnjako ja on ollut ihanaa miten hyvin tämän kaiken handlaaminen meillä on toiminut. On jäänyt aikaa ja energiaa paljon muuhunkin elämään, kuin oman perheen ympyröihin. Huomaankin nyt helposti potevani syyllisyyttä siitä, että nyt minusta ei ole samaan työnjakoon mitä tähän asti vointini takia, mistä johtuen toinen on joutunut tavallan tekemään minunkin osuuteni omansa lisäksi (missä muka ei olisi jo tarpeeksi työnsarakaa), mikä ei tunnu reilulta silläaikaa kun itse makoilen ja huilaan. Olo tuntuu hullunkuriselta, toinen laittaa tiskejä ja hoitaa lapset samalla kuin katson sohvalta vierestä. Kaikenlisäksi huomaan, että ruuanlaitot, siivoukset ja pyykkäyksetkin kun vain sujuvat minulta naisena, noh, vain kätevämmin, olisi helpompi vain itse hoitaa nekin kuten tähän asti (vaikka todella kunnialla mieheni kaiken hoitaakin).  Kuitenkin tuttavani viisaasti avasi silmiäni, oikaisi ajatuksiani ja lohdutti sillä, että minun tärkein ja ensisijainen tonttini oikeastaan ei tällä hetkellä olekaan nyt edes se lasten- ja kodinhoito, vaan tämän uuden elämän kantaminen turvallisesti tähän maailmaan.
Se on ensisijaista ja muu on sitten toissijaista, tehtäväni on voida hyvin ja pitää sitämyöten huoli siitä, että myös vauva voi hyvin. Se on se mistä pitää pitää nyt kiinni ja mikäli pystyn, jaan tietysti muutakin vastuuta mieheni rinnalla parhaan kykyni mukaan. Ja kyllä se työnjakokin taas joskus menee taas tasan, vaikka nyt tuntuu että toinen tekee oikean tupladuunin. Mutta tällähetkellä tonttini ei ole pyykkikoneen ääressä, vaan tuoda tämä meidän pieni ihme meidän perheeseemme ja siinä on jo työtä ja tonttia kerrakseen, kyllä sitten myöhemmin tulee vielä vaihe, jolloin voin taas ottaa kontolleni muutakin entiseen tapaan.

Nyt sitten meille on hahmottunut tämä uusi työnjako, minä olen raskaana ja mies sitten huolehtii siitä, mistä pääosin minä normaalisti kotona huolehdin, vastaavasti hän on vähentänyt muusta, jotta hänelle ei kasaannu liikaa. Näin me sitten mennään tästä loppuun ja nyt meillä on ollutkin jo oikein hyviäkin päiviä takana, niiden hankalempien päivien ohella. Olemme käyneet laavulla, ulkoilemassa, kerhoilemassa, uimassa, nähty kavereita ja milloin mitäkin. Sellaista kaikkea, mitä normaalistikin duunailemme, välillä otan vaan sitten niitä huilihetkiä ja luistan raskaimmista hommista, sekä koitan tehdä sen mahdollisimman hyvällä omallatunnolla. Ihanaa että miehelläni oli mahdollisuus jäädä kotiin jo tässäkohtaa, vaikkakin kurjaa että opinnot pitää sitten hoitaa etänä ja osa siirtää tuonnemmaksi. Mutta näin meillä nyt homma kuitenkin toimii ja pyörii - yhdessätuumin.
Aikamoista tiimityöskentelyä tämä pikkulapsiaika on perheelle ja parisuhteelle, mutta tähän vastuuseen ja härdelliin on ryhdytty, mikä näiden pikkuisten ihanien aarteiden mukana meidän syliimme on laskettu - ja mahdollisimman hienosti me se halutaan yhdessä kantaakin.

Joskus sitä täältä, tämän elämänvaiheen keskeltä miettii, miten oppettavaista ja arvokasta tämä on ollut itselle, että elämä on heittänyt meidät keskelle tätä ruuhkavuosien intensiivistä pyöritystä, vaikkakin ihan omasta toiveesta tässä kohta kolmen pienen lapsen vanhempina ollaankin ja oman valinnan kautta tämä sirkuksemme pystytetty. Mutta ei käy kieltäminen, että ei sitä silti todellakaan alussa tiennyt että millaisen hulabaloon keskeltä sitä itsensä vielä löytää. Mutta juuri tässä, juuri tällä paikalla ja tässä hetkessä elämää, jossa lelut ovat vallanneet lattiapintalan, kuivunut puuro pinttynyt pöytään ja hermot tuhanteen kertaan koeteltu, tuntuu että Jumala puhuu ja antaa minun oivaltaa kokoajan ja jatkuvasti uutta ja enemmän. Tämä on ollut todella eteenpäinvievää ja rikasta aikaa meille, erilailla kuin mikään koskaan aiemmin. Ainakin omalla kohdallani näin. Tämä elämäni härdelli pienten lasten (koti)äitinä on ollut aivan mielettömän suuri ja arvokas kasvunpaikka ja siunaus itselle, sillä tässä on hiottu todella niitä omia kulmia, kuten myös avioliittoakin. Tämän kaiken ihanan elämänvaiheen raskuus ja raakuus voisi laittaa kiilan hyvinkin helposti parisuhteenkin väliin, mutta työtä tekemällä ja yhtä pitämällä tämä kaikki toisaalta voi myös tiivistää rivejä entisestään, niin ollaan kyllä koettu.
Ollaan todella lähennytty ja tultu yhteen. Mutta se on vaatinut.
On pitänyt hioutua - olla valmis itse muuttumaan ja valita rakastaa, mikä on paikoitellen ottanut kipeää ja vaatinut todella omaa nöyrtymistä.
Kaiken entisen ohella rakkaus on saanut uusia muotoja antamalla toisen nukkua aamulla pidempään, tekemällä voikkarin valmiiksi, ottamalla vuoron lasten iltapuuhissa tai hieromalla vastuusta kovettuneita hartioita.

Mutta kun tarpeeksi tässä ollaan kaikki hiouduttu keskenämme, huomaan, että ollaan hiouduttu yhteen.

..Tiiviimmäksi ja saumattomammaksi, aivan koko perhe, ja uskon että se on iso siunaus, mikä myös näistä lastemme lapsuutemme vuosista jää meille käteen, tuhteina eväinä elämäämme eteenpäin. Tässä tuulessa puhalletaan kyllä kaikki turha itsekkyys pois, opitaan rakastamaan ja näissä myrskyissä ja väsymyksissä koetellaan todella kuinka syvälle ne juuret ulottuu. Ja ihanaa nähdä, että yhä vahvemmin ne juuret sinne multaan kaivautuukin.

Riisuvalla tavalla nöyrää, mutta vahvistavaa aikaa elämässä.
Suurella tavalla oman heikkouden kohtaamista, ja kaikessa heikkoudessa Jumalan voimaan, viisauteen ja rakkauteen ripustautumista.