lauantai 3. kesäkuuta 2017

Kahden kaistan kuulumiset.


Palaan näppäimistön ääreen pidemmän tauon jälkeen ja mietin kulunutta kevättä, tai pikemminkin kulunutta puolivuotista taivalta kolmen lapsen äitinä. Toisaalta haluaisin kertoa siitä, miten ihanalta ja seesteiseltä elämä on tuntunut, kuin jotekin palaset olisivat nasahtaneet kohdilleen ja asiat löytäneet oikean tolansa pikkusiskon synnyttyä perhettämme täydentämään. Ja hihkua vähän myös siitä, miten muutos kahdesta kolmeen on tuntunut paljon lempeämmältä näin äidin näkökulmasta, kuin hioutuminen aikoinaan kahden lapsen vanhemmuuteen. Ja miten ihanaa on olla kahden eläväisen pojan ja valloittavan tyttären äiti. Samalla kuitenkin haluaisin huokaista ääneen - matka on ollut myös töyssyisempi kuin mitä olisin ehkä tähän kohtaan suonut. Pienet, mutta yhdessä isommat ja omien käsiemme ulottumattomissa olevat vastoinkäymiset, ovat vähän väliä kasanneet eteemme seinän jonka ylitse kipuaminen on ottanut hetkessä lujille. Monissa taitteissa on siis myös purtu hammasta ja puskettu sumuun.

..Liiemmin en ole ehtinyt purkamaan näitä ajatuksiani sanoiksi, tai oikein miksikään. Tai vaikka olisin joskus ehtinytkin, olo on ollut sanaton. Tämä kahden kaistan välillä poukkoilu on ollut hämmentävää retuuttelua puolelta toiselle. Toiselta suunnalta katsottuna matkassa on ollut paljon hyvää ja elämä monin tavoin kiitollista. Kun toisaalta taas, takana on myös aikamoista läpirämpimistä. En ole oikein tiennyt, mistä suunnasta kantta avata. Ehkä siis raotan molempia kulmia.


Avarammalta puolelta katsottuna moni asia on kohdillaan. Olen saanut kokea jaksamista, tarkoituksellisuutta, intoa ja iloa saada seisoa juuri tässä hetkessä ja tällä paikalla äitinä, vaimona että omana itsenäni. Nauttia siitä, että asiat ovat juuri nyt miten pitääkin. Ja vaikka pienten lasten kanssa ei niinä tasaisempina aikoinakaan ihan helpolla pääsekään, sillä paketissa kulkee kuitenkin mukana väsymykset ja arjen enemmän tai vähemmän ainainen pyöritys, olen kokenut siitäkin huolimatta tyytyväistä tasapainoa ja arjen sujuvuutta. On kuulunut monin paikoin hyvää ja olemme nauttineet näinä kuukausina runsain mitoin perheajasta, ihmisistä ympärillämme, juhlineet kaksivuotiasta, viettäneet rutkasti aikaa ulkoillen ja retkeillen, iloinneet kotimme raikuvasta lapsuudesta, edistäneet omia projektejamme sekä tehneet tulevaisuuden suunnitelmia. On ollut, niinkuin tässä elämänvaiheessa parhaimmillaan onkin, arkisella tavalla mukavaa.

Jos kuitenkin kallistutaan kaistalta toiselle ja katsotaan taakse sieltä käsin, mukana tämän ohella kulkee kuitenkin toinenkin juoni. Tämä vauva-aika ja sitä edeltänyt raskaus eivät ole nimittäin hellineet meitä helppoudellaan. Valitettavasti, ei todellakaan. Vaikka tämä ei ole ollut sentään verrattavissa esikoisen kanssa aikanamme kohtaamiimme haasteisiin, ei tämäkään ole helppoa ollut. Meidän kulunut puolivuotinen on ollut elämää allergisen vauvan ja sairastamiskierteen kanssa.

Allergioiden suhteen onkin edetty pitkin kevättä vaiheesta toiseen, poukkoillen paremman ja huonomman välillä. Vähän väliä on rämmitty vastatuuleen, hyysätty vaunuissa huonosti nukkuvaa vauvaa, vahdattu oireita ja mietitty päämme puhki. Olen ressanut, ollut turhautunut ja väsynyt. Lisännyt ruoka-aineita, karsinut niitä yhä uudelleen - soutanut ja huovannut saadakseni pikkuisemme oireet kuriin toivoen seesteisempiä aikoja, joita toisaalta onneksi on tullutkin huonompien pätkien lomassa. Niistä hetkistä on sitten osattu iloita kyllä kaikella riemulla. Mutta kun on kerran kokenut myös sen tässä suhteessa 'normaalinkin' vauvavuoden, niin tavallaan kirpaisee hyväksyä, kuinka erilaista allergioiden ja vaivojen kanssa on taas ollut. Tämänkin puolen kerran jo kokeneena, en olisi samaa tietä uudestaan toivonut tallattavaksi.
Mutta tässä sitä taas ollaan!

..Olemme myös sairastaneet koko tämän ajan. Menussa on ollut jatkuvasti kaikkea mahdollista peräkanaa ja päällekäin ja olemmekin olleet päivystysaulan vakionäky. Kaikki tämä on kallistanut veneen hörppäämään toistamiseensa vettä, minkä jälkeen olemme äyskäröineet yhä uudelleen arkemme takaisin pinnalle. Aina edellisistä aallokoita suvantoon palanneina, ovat tulleet uudet masuitkut, huonot yöt tai sairastamiset venettä keikuttamaan. Viikko viikon perään. Olo tässä kohtaa kesän kynnystä onkin jo suhteellisen rähjääntynyt.

Kaikin puolin, kun kuluneet kuukaudet ovat olleet olosuhteiden puolesta tällaista poikkoilua ja kallistelua puolelta toiselle, omissa fiiliksissä on tässä vaiheessa rahtusen ristiriitainen jälkimaku. Sen ohella, että mukana on kulkenut paljon hyvää, on täytynyt myös hyväksyä nämä kuopat osaksi tätä vauva-aikaa. Se onkin välillä tehnyt nihkeimmissä ja yksinäisimmissä taitteissa tiukkaa. Sillä sen lisäksi, että asiat eivät ole menneet aivan niinkuin olisi toivonut ja on täytynyt ottaa vastaan aaltoa aallon perään, ovat myös esikoisen syntymään liittyvät asiat muistuneet taas eilisinä ja kipeinä pintaan. Näitä samankaltaisia kuoppia on koettu ennenkin - tämä tie on vienyt paikoitellen läheltä neljän vuoden takaista taivaltamme.

Niin läheltä, että näen ja muistan täältä käsin toisinaan ne teho-osaston piippaavat laittet ja pienen ja hennon vauvan niiden keskellä, sen miltä tuntuu oman lapsen hätä, erossaolo ja pelko siitä, jos huomista ei olekaan. Upeasti kaikki kääntyi parhain päin, vaikka tulevatkin kuukaudet siitä eteenpäin sairauden varjostamaa aikaa ja kipeän lapsen hoitoa olivatkin. Tämä kaikki jätti minuun kuitenkin äitinä jäljen, joka nyt taas muistuttaa olemassaolostaan pilkahdellen huolen ja tämänhetkisten aaltojen lomasta.

Tämä puolivuotinen, vaikka onkin pitänyt sisällään paljon hyvää ja siunattua, ei ole ollut siis olosuhteiden vuoksi ihan sellaista mitä odotin. Vesillä on aaltoillut, vaikka veneessä onkin keikutuksesta huolimatta ollut hyvä ja lämmin. Tiedän myös, ettemme ole ohjaksissa yksin. Välillä olen silti monesti miettinyt, että miksi näin. Miksi ei oltaisi voitu päästä hieman helpommille vesille tässä vaiheessa, kun kyydissä on näin kallisarvoinen lastikin. Mutta niidenkin kysymysten jälkeen, olen tyyntynyt ottamaan tämän vastaan, myötä- ja vastamäkineen.

Tapaan hamottaa elämää ajanjaksoissa - opin mielelläni menneestä ja ammennan tulevaan. Sitä vasten luotan, että tämä tie ja nämä kokemukset, jotka ovat nyt sitten ehkä hieman toisenlaisia, kuljettavat kyllä johonkin hyvään. Olemme suuressa suunnitelmassa edelleen. Ilman tätäkään matkaa kokonaisuudessaan, huominen ei olisi sellainen kuin sen kuuluu olla.


torstai 1. kesäkuuta 2017

Kevätsade.



 Mieluiten näkisin ikkunasta auringon, joka saa elämän hehkumaan kaikessa valossaan. 
Kirkkaasti ja kauniisti, houkutellen juoksemaan ja halaamaan sitä kaikella kiitollisuudella.
Että kaikkien kirkkaiden värien ympäröimänä voisi tuntea miten lämpö pussaa poskia ja kuinka ilo on kalleinta kultaa. Miten hetkessä on onni ja kiitollisuus.

Nyt on kuitenkin pidellyt sadetta. Usein olen katsonut uutta päivää, todetakseni taivaan olevan pilvistä sakea. Harmaana ja kolkkona. Ei kesää tänäänkään. 
Olen jäänyt mielummin sisälle odottaen seuraavalta huomiselta pilkahduksen valoa. Sulkenut verhot. Kuunnellen vain, sateen ropinaa.
Päivät ovat vaihtuneet uuteen.
Monta kertaa. 

Kuinka usein olen toivonut, että olisi vihdoin seesteistä, ettei enää sataisi, että pääsisin juoksemaan uuteen huomiseen. Halaamaan. Ja kiitollisena maistamaan ja tuntemaan, sen kauniin, jonka ympärillä elän. Jota ikkunsta katson. 
Niin monta kertaa sitä olen toivonut.
Monta kertaa.

Kunnes, en enää toivonut.
Kunnes en enää odottanutkaan aurinkoa päästäkseni tuntemaan tuulen ja nähdäkseni värit.  
Sade ei ollutkaan enää vain huono sää, jonka vaihtumista odotan. Vaan silmissäni pisarat olivatkin toivon ja runsauden helmiä, jotka maahan pudotessaan toisivat esiin, sen kaiken rikkaan, mitä sinne siemeninä on piiloon kylvetty.
Että ne yhdessä auringon valon kanssa, saisivat aikaan kasvun, niin että se kaikki potententiaali, mikä ennen piilossa oli, kätkettynä kärsimyksen mustaan multaan, kasvattaisi puutarhan. Valolla - ja sateella.
Kauniin, rehevän. Ainutlaatuisen ja rikkaan.
Ja kuinka oksat kantaisivat hedelmää, josta joku toinenkin voisi vielä nauttia ja tulla siunatuksi.
Ja jonka rikkaudesta saisin lopun elämää nauttia, myös minäkin.

Kevätsade. Kylmä, harmaa ja kolkko.

Enää en kuitenkaan halua jäädä sisälle, vaan juosta sateeseen. Kastua ja iloita siitäkin, että saan kokea myös elämän pisaroidenkin läpi. 
Olen nähnyt maailman sateestakin harmaana.
Ja se maailma on nyt myös rujolla tavalla, silmissäni syvästi kaunis.

Vaikeudet eivät muuta meitä. 
Ihan samoja ihmisiä olemme, niistäkin huolimatta. Mutta ne muuttavat jotain meissä ja meidän elämässämme.
Syvältä sukellettuja siunauksia.
Luota vain, usko pois, jotka sieltä vielä rikkaana ja kauniina puhkeavat kukkaan.
Ehkä hauraasen, herkkään ja haavoittuvaan, mutta sitäkin kauniimpaan ja runsaampaan.
Ainutlaatuisella tavallaan korvaamattomaan.
Kivusta kasvaa puutarha. Ja näet, että sateella sää on kaunis.

- Venla


tiistai 11. huhtikuuta 2017

Peruuttaen eteenpäin.


Tässä perheessä elämä on jo tovin kulkenut siinä mielessä uudella vaihteella, että parisen kuukautta sitten mieheni palaili omiin homminsa ja sitä myöten sain tonttini kotiäitinä takaisin omiin hyppysiini. Tätä siirtymää oltiin talven mittaan odotettu, jännitetty ja jopa kaivattu, vaikka mahtavaa olikin, että jaoimme ensin alkuunpääsemisen yhdessätuumin. Se oli tarpeen. Uudella puhdilla oli vilpittömän ihanaa hypätä ohjaksiin ja kaikista rytinöistä levänneenä alun vauvakuplan jälkeen helpottavaa iskeä uuteen arkeen kiinni. Huh. Tuntui virkistävältä ja avaralta, olla takaisin täällä, vaikka tuoreen elämän ihanansumuisia ensiviikkoja tietyllä tapaa haikailenkin!

Jonkin aikaa meillä menikin tosi hyvin - pikkusisko oli iloinen ja tyytyväinen, poikien kanssa mukavaa ja kaikki kaikinpuolin kohdillaan. Huokaisinkin siinä kohtaa muutaman kuukauden stressin harteiltani - vihdoin ollaan tässä pisteessä, kun voi todeta että vauva nukkuu, pöly on laskeutunut ja päivät ovat saaneet hyvän uuden rytmin kolmen pienen lapsen kanssa. Tästä on hyvä itsekseen hommaa jatkaakin!

 Pian kuitenkin alkoi uusi auto hajoilla, lapset jatkuvasti sairastella ja muutamat muut pienet, mutta yhdessä isommat vastoinkäymisten sekoittaa systeemiä. Sen verran herkkää meidän arki on ja haastava pitää setti koossa, että tällaisissa hetkissä otetaan askeleita taaksepäin. Saman sysäyksen alkumetreillä nimittäin myös maailman tyytyväisin Elida alkoi muuttua itkuiseksi ja saamaan jatkuvia syömislakkoja, minkä vuoksi jokainen uusi päivä oli aikamoista taiteilua syömisen ja nukkumisen suhteen, ihan kuin tavallisessa vauva-arjessa ei itsessään olisi jo riittämiin handlattavaa.
 
..Aluksi en tosin osannut hetkahtaa näistä kuvioon astuneista rintaraivareista ja jatkuvista säntäämisistä huutavaa vauvaa ulos vaunuissa hyssyttelemään. Ajattelin, että tämä on joku ohimenevä ja hetkellisesti hankalampi vaihe, joten asennoiduin tilanteeseen laittaen kaiken luovuuden peliin ja kokeillen kaikki käytettävissä olevat keinot saadakseni neidin päivisin syömään ja nukkumaan. Kuitenkin kun jo edelleen neljättä viikkoa olin pukenut pojat useaan otteeseen päivässä suoraan lennosta kaikkiin talvivetimiin ja pakannut pulkan kyytiin istumaan, vain päästäkseni huutavaa siskoa rauhoittelemaan liikkuviin vaunuihin, aloin miettimään josko kaikki ei olekaan ihan hyvin.

Lopputulemana aloin tuttavan vinkistä aprikoimaan, voisiko tilanteessa olla kuitenkin kyse allergioista ja vauvan reagoinnista äidinmaidolle. Esikoisellamme oli nimittäin aikanaan hyvin voimakasoireinen allergiaperäinen refluksi, sekä maitoallergia, jotka saatiin lopulta kuriin oikealla ruokavaliolla ja lääkityksellä - tätä taustaa vasten ei olisi siis kovin kaukaa haettua miettiä tätäkään mahdollisuutta. Vauvavuosi tosin hänen kohdallaan oli yhtä huutoa, oksentelua, kanniskelua ja järkyttävää valvomista, minkä vuoksi mieleeni ei tullut kuin vasta tässä kohtaa, voisiko yöt (onneksi) hyvinnukkuva ja muutoin ihan tyytyväinen pikkusisko oireilla kuitenkin allergioita juurikin tuolla syömisen vastustamisella, itkuilla, sekä päiväsaikaan hyvin huonosti nukkumisella.

Pian epäilyni saivat kuitenkin vahvistusta, mahavaivojen ja itkujen pahentuessa vauhdilla. Jokin sisälläni sanoi, että itkun taustalla on kipua, eikä kaikki ole nyt ihan kohdallaan - ei vauva vastusta neljättä viikkoa syömistä, sekä itke selkä kaarella niin ettei häntä meinaa saada rauhoittumaan. Tilanteeseen tolkkua saadaksemme, kävimme lastenlääkärillä, joka oli samoilla linjoilla kanssani. Niimpä jätin kokeeksi pois omasta ruokavaliostani esikoisen vauva-ajoilta tuttuun tapaan maidon, sekä muutaman muun yleisimmän oireita aiheuttavan ruoka-aineen.

Yllätys oli varovaisista epäilyistäni huolimatta melkoinen, kun parin päivän imetysdieetin jälkeen neiti alkoikin syömään! Yli kuukauden kestäneiden ja hiukset harmaannuttavien syömislakkoilujen jälkeen, imetys alkoi taas sujua ja neiti jopa nauttia rauhallisista ruokahetkistään. Myös itkut ja mahavaivat vähenivät huomattavasti, sekä ihottuma kasvoilta kadota tipotiehensä. Olin ollut heittämässä hanskat epätoivoisena tiskiin imetyksen suhteen jokaisen syöttöyrityksen päätyessä kamalaan huutoon, mutta niin vain nämä selittämättömät kieltäytymiset ja itkut saivat selvän käänteen itseni jätettyä ruoka-aineita pois ruokavaliostani. Ehkä pieni raasu yhdisti syömisen kipuun ja hädissään näin vältteli syömistä, vaikka nälkä olikin.

Nyt imetysdieettiä on takana jo pari kuukautta ja talossa taas ihanan tyytyväinen vauva ja tavallinen vauva-arki. Hieman puljaamista on ollut sen suhteen, mitkä ruoka-aineet aiheuttavat oireita ja mitkä eivät, mutta tilanne on ehdottomasti muuttunut. Elida syö, nukkuu ja ollaan päästy toistaiseksi tämän tilanteen yläpuolelle. Aivan ihanaa, kun omat resurssit eivät mene oireilevan vauvan hyysäämiseen ja tilanteen pähkäämiseen, menossa on kuitenkin mukana nyt kohta 2v ja 3.5v vilkkaat pojat - nyt vain todella nöyrästi toivotaan, että tämä parempi buuki jatkuu vastedeskin.

Tästä takapakista eteenpäinpäässeenä, onkin jatkunut valitettavasti puolestaan lasten sairastelukierre heti perään ja ollaan päästy tähän tuttuun arjen poikkeustilaan uudestaan. Oikeastaan kuluneen kuukauden on jatkuvasti ollut joku kipeänä, joten päivät ovat siinä suhteessa olleet normaalia haastavampia pieniä potilaita hoivaten ja neljän seinän sisällä kykkien viikko toisensa perään. Päivystysreissut ovat tuntuneet suorastaan harrastukselta ja tällä hetkellä esimerkiksi pikkuveikka toipuu antibioottikuurin kera keuhkokuumeesta. Sairastelut tosin eivät suinkaan taida jäädä vielä tähänkään, vaan lienevät saavan mukavasti jatkoa vielä tulevinakin viikkoina, sillä aamulla bongattiin isoveikalta vesirokko, jolta muutkaan tuskin säästyvät vaikka kuinka sitä toivoisimmekin.

Suoraansanottuna ei ole lippu kovin korkealla juuri nyt, mitä tulee tähän jatkuvaan sairastamiseen. Tavallinen arki kuvioineen maistuisi suorastaan makealta hunajalta, sillä kuten viimekerralla kirjoitinkin, niin tässä elämäntilanteessa elämä ottaa hittiä juurikin näistä sairasteluista ja huonompien öiden kausista.. Ja nyt ollaan enemmän oltu kipeänä kun terveenä! Onneksi ne hyvät viikot tässä välissä sujuivat kuitenkin paremmin kuin hyvin, joten toivoa on siitä että homma luistaa kunhan vain nämä jatkuvat, menoa hidastavat matkakuopat jatkossa vähenisivät ja päästäisiin tasaisemmalle tielle.

Tässä muutoinkin kun olen tsiikaillut matkaa taaksepäin, millaista tietä nämä kuukaudet ovat meitä tähän päivään kuljettaneet, kaikenkaikkiaan täytyy tuumata, että muutama mutka on ollut matkassa. Mikään läpihuutojuttu tämä taival ei ole ollut. Raskauden viimeisen kolmenneksen alun vuodelepo osastolla kortisonipiikkeineen, melkein puolen vuoden läpikärvistelty ja minut pelistä vetänyt unettomuus, tarjontavirheinen synnytys, vauvan masuitkut, allergiat ja sittemmin nämä jatkuvat sairastelukierteet eivät ole suinkaan päästäneet kokonaisuutena helpolla.

Mutta vaikka matka onkin ollut jokseenkin töyssyinen, enkä kiellä etteikö olisi voinut toivoa, että hieman tasaisempaa tietä oltaisiin saatu tähän päivään tallata, lopputulema on perin hyvä ja asiat järjestyneet koukeroistakin huolimatta. Onneksi meidän kuskilla on kaikki hallinnassa ja saadaan luottaa että tämä homma ei ole loppuviimein omissa käsissä. Niimpä loppuraskaudesta selvittiin, miehelläni oli mahdollisuus jäädä tiukimmassa vaiheessa kotiin, meillä on kultaakin kalliimmat tukiverkot olleet alttiita auttamaan, perheeseemme syntyi valloittava ja terve tyttö, allergiatkin ovat kurissa ja meillä on ennen kaikkea ihana perhe tässä kasassa. Paljon hyvää.
On hyvin paljon syitä olla kiitollinen. Lopputulema on parempi kuin hyvä.
Että jos on ollut varjoa, niin on myös ollut paljon, paljon valoa.

..Pari askelta eteen ja samalla yksin taakse.
Näin tämä matka on kulkenut läpi syksyn ja sittemmin näköjään myös tämän talven.
Eteenpäin siis mennään, vaikkakin ajoittan takkuillen ja perä edellä.


maanantai 20. maaliskuuta 2017

Reipas etukeno on arjen pelastus.


 Näin kolme lasta ja viisi avioliittovuotta myöhemmin täytyy todeta, että elämä on heittänyt muutaman levelin eteenpäin. Kaukaisia muistoja ovat yöpukusunnuntait sarjojen ja pizzalooran äärellä, eikä omaan itseen käytetyn ajan määrää pysty edes enää kuvittelemaan. Tällä hetkellä arki tempoo joka suuntaan ja tarvitsijoita on enemmän kuin oma kapasiteetti pystyy aina käsittämään. Rauhallista pientä hetkeä ei päivissä välttämättä ole ja sitä tajuaa ajattelevansta, tekevänsä, vastaavansa, keskustelevansa ja toimittavansa satoja eri asioita samaan aikaan.

Aamut starttaavat lastenhuoneesta kuuluvaan äänimerkkiin, jolloin on pomppastava salamana ylös ja hapuilla silmät puoliummessa tiensä lapsilta salaa vessaan. Nimittäin kun tulee bongatuksi, alkaa unisten lasten halittelut, sylittelyt, syömiset, pesut, vaipattamiset ja pukemiset. Koko päivä vetäistään yhteen hengenvetoon uskomattomalla temmolla taplaten, kunnes illalla rojahdetaan sängylle unen korjatessa melkein kesken lauseen. Ja sitten yöheräilyjen kautta uuteen aamuun!

Pikkulapsiarki perheessä, jossa on kolme alle neljävuotiasta, on melkoista korttitalon rakennusta. Se ei mieluusti ota vastaan muutoksia ilman että jokainen kohta pitää järjestää uudelleen. Tästä syystä niistä naruista, joista on mahdollista pitää kiinni, pitää mielellään hyvin tiukasti ja lipsumatta. Muuttujina matkassa ovat kuitenkin eläväinen ja kirkkaimmassa uhmaissään oleva kolmivuotias, äitiä tiiviisti tarvitseva taapero, sekä kolmikuinen vauva omine rytmeineen. Ilmassapidettäväksi on monta palloa samaan aikaan, eikä sitä halua tilanteeseen jossa ne leviävät pitkin maailmaa. Tässä muutama omakohtainen tapani toteuttaa tätä elämäni multitasking vaihtetta.

1. Tärkeintä on etukeno.
Kaiken voisin tiivistää tähän yhteen syvään viisauteen: säilytä se, säilytä! Etukenossa pysymisen tärkeydestä, tai pikemminkin sen menettämisestä, olen kirjoittanut itseasiassa aiemminkin täällä. Sen menettäminen saa nimittäin pallot takuulla putoamaan ilmasta ja homman laahaamaan jäljessä. Pallojen keräily junan jyskyttäessä eteenpäin on hankalampaa kuin niiden kanssa taiteilu, joten panosta taiteiluun ja pidä homma etukenossa.

2. Ennakointi
Äidin täytyy olla ennakoinnin ja metatyön mestari ja olla ajatuksissaan ainakin kaksi askelta edellä, jotta koko setin hanskaaminen soljuvasti ja ilman turhia eskaloitumisia on mahdollista. Uskomatonta kuinka monen eri kaistan välillä ajatukset alati sukkuloivat.

3. Suunnitelmat selviksi
Aamupalapöydässä on parasta olla päivän toimintasuunnitelma kaavaituna. Tulevan päivän vaiheiden ennakointi on toimivan arjen kulmakivi, joten tässä vaiheessa on pystyttävä valmistautumaan tuleviin kuvioihin. Ei auta etsiä kerhoreppua siinäkohtaa kun on jo mentävä, lasten odottaessa kitisten eteisessä täysissä vetimissään! Tämä huithapelointi toimi ehkä vielä yhden, mutta ei usean pienen kanssa.

4. Valmiiseen pöytään
Tämän asian korostuminen kolmannen lapsen synnyttyä on ollut suurin. Ruoanlaitto on se hetki meidän päivästä jolloin pallot putoavat käsistä herkimmin kun on keskityttävä saamaan jälkipolvelle apetta pöytään. Tässä taitteessa on nimittäin yleensä hanskattavana samaan aikaan ulkoilusta väsyneet lapset, riisumiset, pukemiset, vaipattamiset, ruokailut, imetykset sekä kolmen lapsen nukutukset eriaikoihin. Paras palvelus itselle on ollut tehdä tulevan päivän ruoat illalla ennakkoon, senkus ottaa vaan jääkaapista ja lämmittää mikrossa, niin kädet jävät vapaaksi muihin hommiin ja aamupäivän voi muutenkin lieden sijasta käyttää ulkoiluun. Tehdään myös ruokia valmiiksi pakkaseen, sekä isoja kattilallisia keittoja tai vuokaruokia joista riittää pitkään. Työläät ateriat ovat jääneet menusta odottamaan autuaampia aikoja. Ajankäytöllisistä ja eurollisista syistä, viikon menu suunnitellaan myös etukäteen ja kaupassa pyritään käymään vain kerta viikkoon. Siinä kohtaa kun nälkäiset ja väyneet lapset itkevät lahkeessa, on turha miettiä mitä tänään tehdään ruoaksi.

5. Tee valmiiksi kaikki, mikä ikinä on mahdollista
Käytä aikasi viisaasti. Toisiksi paras käytännön teko on valmistella siirtymävaihden välillä seuraavaa siirtoa varten kaikki valmiiksi - näin ennaltaehkäistään monta kulminoitumista. Aamukylvyn aikaan laitetaan ensimmäinen pyykki pyörimään, sipaistaan koti puhtaaksi ja riviin levitetään vaipat ja kolmet vaatteet - siitä kun sitten vaan puet liukuhihnana päälle! Aamupalapiirrettyjen aikana meikataan, etsitään kuravaatteet, tumput, hukatut avaimet, puhelimet ja pakataan hoitolaukun sisältö valmiiksi päivän menoja varten. Valmiiksi etsityt ja jokaista vaatekappaletta myöten riviin levitetyt ulkovaatteetkin helpottavat uloslähtösessiota ainakin puolella tunnilla.

6. Suorita se mitä suoritettavissa on
Kerran kuulin viisaan ohjeen - muista suorittaa ainakin viitenä päivänä viikossa. Ja voi kyllä, meidän päivät ovat aikamoista suorittamista täynnä; rutiinit, ruokailut ja ulkoilut on syytä nakutella kellontarkasti pakettiin. Joka päivä. Tinkimättä. Näin homma rullaa ja pääsee helpommalla. Kyllä se lepohetki sieltä tulee aina toisinaan kun taas suorittamatta jättäminen ainakin kostaantuu asioiden kasaantumisella, pakan leviämisellä ja kiljuvina lapsina lattialla.

7. Lähde ulos
Kotona ainakin tämä meidän jälkikasvu menee virroissaan pitkin seiniä, jonka seurauksena seiniä kiipeää pian myös itse äitikin. Käydään siis ulkona kahdesti päivässä, satoi tai paistoi. Ensimmäistä kertaa elämässäni vaatekaapistani löytyy, sadetakki, kumpparit, toppahousut, talvikengät ja NASTAT. Kunnon varusteissa ulkoilu loskasäässä on huomattavasti mukavampaa ja tuplia on helpompi lykkiä pikkien kera ylämäkeen, kun ei valu niiden painosta alaspäin.

8. Ja pois kotinurkista
Muutoinkin kotoa poistuminen kerhoihin, puistoihin, retkille, treffeille ja kyläilemään on nannaa lapsille, mutta myös voimalataamo äidille. Kotonakyhjöttäminen kuihduttaa ainakin oman menevän luonteeni olemattomiin ja leikkipuistossa tai kahvipöydässä vaihdetut kuulumiset ystävien kanssa lataa ne omatkin akut jaksamaan päivän loppuun. Plussana on myös, että seura käy hyvänä esiliinana omaan vanhemmuuteen, seurassa sitä tulee toimittua monissa tilanteissa mallikkaammin kuin kotona. Tämä on etenkin väsyneiden päivien pelastus. Aikakin kuluu nopeammin.

 9. Pidä kiinni rytmistä
Rutiinit ja rytmit ovat pienten lasten hunajaa. Tutut asiat tuntuvat turvallisilta ja lapsista tuntuu hyvältä voida ennakoida päivien kulkua. Etenkin uhmaikäisten kanssa vääntöä tulee vähemmän, kun he tietävät mitkä asiat tässä perheessä tehdään ilman joustoa - mukinointiyritykset ovat siis turhia.

10. Kun pakka leviää..
Sairastelut ja huonot yöt lapsiperheessä ovat karvas isku vyön alle. Kaikki ylimääräinen haavoittaa tätä arjen herkkää ekosysteemiä niin että homma kaatuu äkkiä nenälleen ja sitä lentää pers eellä puuhun. Tässä vaiheessa on otettava selviytysmoodi päälle, jolloin kaikki turha on jätettävä. Tällöin on resurssoitava omaan jaksamiseen ja laistettava siitä mistä suinkin mahdollista. Piirretyt voivat pelastaa ja valmisruoat helpottaa edes sieltä jostain päästä työmäärää. Pyykkikasojen kannattaa antaa kasvaa ja apukäsien tulla jeesimään, jos suinkin mahdollista.

11. Rajojen tunteminen ei ole heikkoitta, vaan syvää viisautta
..joka palvelee koko perhettä. Oman jakasmisen kanssa ei kannata leikkiä nuoralla, raajarikkona haastavan arjen pyöritys ontuu parhaista yrityksistäkin huolimatta. Myös lasten hyvinvointi lähtee jaksavasta vanhemmasta ja näin on kaikkien etu, että vanhempi osaa tehdä korjausliikkeitä ja kuunnella omaa jaksamistaan. Kaikki apu kannattaa pyytää, sekä ottaa vastaan jo mielellään ennen nuoralta putoamista. Kasaantunut väsymys on vaikeampi selättää, kuin ennaltaehkäistä se. Kantapäänkautta opittu viisaus.

12. Älä odota mitään
Tämä ajatus kuulostaa kyyniseltä, mutta on kuitenkin realismia. Enää en odota, että saan päivältä omaa aikaa - vielä kirpeämmältä tuntuu menetetty haave rauhallisesta kahvihetkestä, jos siihen on ladannut koko päivän paukut. Mikään ei ole äkäisempi kuin äiti joka ei saanutkaan kahviaan. Parempi on siis aina yllättyä iloisesti jos sellainen lottorivi toteutuu, että kaikki nukkuvat kahviaikaan samaan aikaan. Silloin kaivetaan suklaat kätköistä ja oikaistaan sohvalle. Mieluummin odotan omaa aikaa silloin, kun tiedän sen olevan mahdollista.

13. Tuuletu kunnolla
Välillä on hyvä häippäistä hetkeksi ja jättää koti sirkuksineen taakseen. Kunnon lenkki piristää, tai iltateet hyvässä seurassa. Kun kotia ei onnistu elämänmerkeiltään pitämään siistinä, voi siisteydestä ja seesteisyydestä nauttia kahvilassa tai kylässä.

14. Hakeudu äidin seuraan
Kukapa tässä kaaoksessa ymmärtäisi paremmin kuin toinen äiti. Jo toisten arjen näkeminen saati keskustelut lämmittävät sydäntä vanhemmuuden kiemuroiden äärellä.

15. Ole luova
Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä kannattaa laittaa itsensä, ongelmanratkaisukykynsä ja luovuutensa likoon. Jokainen päivä tilanteineen saattavat olla selätettävissä luovilla keinoilla. Eilen sain esikoisen lähtöpissalle laulamalla pissalaulun ja lelut siivottiin koreihin siivouskilpailun aikana. Oikeastaan arki on aikamoista taidetta päivästä toiseen, joten ota se luovana haasteena vastaan!

tiistai 28. helmikuuta 2017

"Ikimuistoinen" retkisunnuntai


Ehkä tälle voi sitten kymmenen vuoden päästä nauraa, kun lapset ovat jo isoja. Eilen ei vielä kuitenkaan naurattanut. Katastrofia ei voi aina aavistaa. Voi juku.

Sunnuntaina päätimme lähteä yhdessä esikoisen kanssa retkelle järven jäälle. Kaunis auringonpaiste ulkona, hanki kimmeltää, linnut laulaa kevättä - ihana päivä lähteä viettämään spessua laatuaikaa äidin ja pojan kesken. Sisälläkin ollaan nysvätty kipeänä paljon, joten kiva lähteä vähän yhdessä luistelemaan ja olemaan kaikessa rauhassa. Ajattelin, että nappaan Elidan mukaan nukkumaan vaunuihin, koska hän yleensäkin nukkuu vain vaunuissa. Kätevästi siis kaksi kärpästä yhdellä iskulla - hyvät päiväunet pikkusiskolle ja mukava yhteinen retki oman pojan kanssa.

Leivoimme siinä sitten yhdessä pannaria mukaan, valmisteltiin loputkin eväät ja pakattiin retkireppu, sekä luistimet. Oltiin innoissamme - sunnuntairetkelle ihan kahdestaan. Välillä kurkittiin miten pannari kohoaa uunissa, täpinässä lähtöä odotellen.

Perillä levitämme eväät ja kaakaot viltille aikeissa kiskaista herkkuhetken jälkeen luistimet jalkaan. Pian alkaa kuitenkin vaunuista kuulua voimistuen juuri se mitä siinä tilanteessa haluaa kuulla. Siinä sitten imetän ja hyysään, hyssyttelen ja tyynnyttelen. Aikaa ja paikkaa (sekä lämpömittarin lukemaa) katsomatta maidot tiskiin. Kaikin keinoin koitan rauhoitella hysteerisenä parkuvaa neitiä, auringon kimmeltäessä hangella, pakkasen kipristellessä poskia ja isoveikan odottaessa odottamistaan, koska päästään pitämään kivaa ja jatkamaan retkeä yhdessä. Haikea ajatus äidiltä kahvin puoleen, joka termarissa jäähtyy jäähtymistään..

Pian käy kuitenkin selväksi turhien hyssyttely-yritysten jälkeen, että kotiin on lähdettävä, ei vaihtoehtoja. Ei muuta kuin äkkiä jotain edes naamariin, lennosta eväät takaisin reppuun ja koskemattomat kaakaot menemään. Pikkusisko kirkuu siinä kohtaa jo ihan viimeistä päivää hiestä märkänä, niin että varmasti koko asuinalue on saanut kylpeä konsertissa ja häpeissäni mietin mitä muut minustakin äitinä ajattelevat, kun en saa lastani siinä sitten rauhoittumaan..

Tilanteesta ymmärrettävästi pettyneenä ja sivutetuksi tulleena, yhtyy kymmennen metrin kävelyn jälkeen pian myös esikoinen huutoon rattoisaan. Poika raasu vetää aivan lahjakkaan väsyneet uhmakilarit kaiken harmin purkautuessa kyyneliin. Hän ei jaksa kävellä a s k e l t a k a a n. Itkua ja huutoa, maassa kieriskelyä. Vauva huutaa huutaa huutaa...

Siinä sitten hetken suostuteltuani ja kaikki kauniit keinoni ensin käyttäneenä, mittari alkaa omassakin päässä nykiä väkisin punaisen puolelle. Ja niin huutosakki saa kolmannen jäsenen, itse äidin liittyessä joukkoon, mukavasti muiden sunnuntaiulkoilijoiden todistaessa kyseistä vanhemmuuden tähtihetkeäni. Se kun kaikki vaan eskaloituu eeppiseksi katastrofiksi ja jokainen kiljuu vuorotellen kovempaa.. Äkkiä olisi päästävä rauhoittelemaan hikisenä ja paniikissa jo tovin kirkunut vauva. Itse siinä kohtaa ollessa jo ihan hermona ja silti koittaen pysyä mahdollisimman tyynenä, pitäisi saada vielä yksi älyttömimmällä hetkellä tullut uhmaraivarikin ohitettua - kun poika päättää jäädä kertakaikkiaan paikoilleen ja lahjominenkaan ei auta.

En kykene neuvotteluun. Kiljuvan vauvan nappaan syliini ihan liian vähissä vaatteissa samalla koittaen työntää kädettömänä vaunuja ja saaden suostuteltua maahan parkuvana heittäytynyttä isoveikkaa kävelemään. Ei muuta, kuin soittoa miehelle. En pääse kotia, enkä voi jättää Eevertiä. Matka liikenneympyrältä kotiin tuntuu maratonilta ja ohiajavien autoilijoiden pysäyttäminen apukäsiksi olisi tietysti toinen jäljelle jäävä mahdollisuus.

..Mies saa puhelun kesken suihkun, vaimon äänensävystä ymmärtäen, että vaihtoehdot ovat vähissä. Ei muutakun sankarimme ryntää suihkusta, pukee kipeän pikkuveikan lennosta mukaan ja juoksee puolitoista kilometriä vastaan pulkan kera auttamaan isoveikan kanssa, joka karjuu ja itkee edelleenkään askeltakaan ottamatta. Läpsystä vaihto ja lähden juoksemaan kotiin.

Ei auta, kuin antaa pikkusiskon huutaa edelleen vaunuissa vällyissään kunnes pääsen aivan hiessä juosten kotiin. Raskauskilot painaa, suussa on sahara ja jokainen uusi kirkaisu vaatii nopeampiin askeliin. Tuntuu että sata autoa ja ohikulkijaa toljottaa. Ja mitähän ne naapuritkin ajattelee tästä metakasta. On siinä varmaan näkyä ihmeteltäväksikin ja en voi kuin vain kuvitella, mitä ihanaa mahtavat miettiä kun yksi kirkuu aivan hädissään kopassa, äiti kiitää eteenpäin ihan hermona ja vielä yksi lapsiraasu parkuu perässä.. Ne olivat elämäni pisimmät ja ikuisuudelta tuntuvimmat 45 minuuttia hetkeen. Kotona hysteerisen vauvan rauhoittelu vie vielä toiset samanmoiset.

Ihana ja ikimuistoinen sunnuntaieväsretki yhdessä äidin kanssa. 
Miten meni niinkuin omasta mielestä.. Jokainen äiti voi vain kuvitella miten harmittaa ja kuinka autuas paskamutsifiilis illalle oli taattu. Eväät eteisessä, luistimet pussissa, poika älyttömmän pettynyt ja kaikki pahalalla mielellä koko illan.
Poika raasu, vauva raasu ja äiti raasu, uskaltanen lisätä itseni listaan.

..Toisaalta lapset saatuamme nukkumaan, alkoi jo melkein olla koomista. Viikonlopun korvatulehduksen, kuumeen, murtuneen ranteen ja rikki menneen uuden auton jälkeen ei pysty enää kuin nauramaan sille, minkälaisen loppusilauksen tuo kokonaisuus saikaan. Miehenikään hädintuskin kalsarit sai kiskaistua jalkaan kun lähti hätiin yksi lapsi kainalossa kiikkuen pelastamaan vaimoa pulasta. Voi vauva minkä teit.. Ehkä huomenna tähdet olisivat paremmin kohdillaan, ja saataisiin onnistunut uusinta meidän talviretkelle. Pikkusiskon taidan siksi hetkeksi jättää kuitenkin kotiin nukkumaan isin helliin hoiviin. Illalla saatiin onneksi tilanne ja pahamieli sovittua parhain päin myös isoveikan kanssa, joka kaiken päälle totesi iloisesti, että "äiti, ei se nyt haittaa, pikkusisko vaan tais luulla, että meidän retki oli jo ohi."

maanantai 13. helmikuuta 2017

Millaista oli babyblues?


Kun vihdoin pieni tyttäremme nostettiin talven pimeänä iltana syliini ensikerran, olin kerralla myyty. Sydämessäni läikähti pysyvästi ja koin valtavan rakkauden, sekä syvän kiinnittymisen tuota pientä ihmistä kohtaan, jota haluaisin suojella ja rakastaa kaikella mitä minussa on ikinä antaa. Olimme perheenä valmistautuneet uuteen perheenjäseneen, odottaneet ja unelmoineet hänestä. Pieni pedattu sänky odotti kotona valmiina, suloiset vaatteet viikattuina kaapissa ja koti oli kaikkineen rakkaudella valmisteltu toivottamaan uusi elämä tervetulleeksi ja kertomaan kuinka paljon häntä olimme jo ajatelleet. Osastolla ensihetket olivat eittämättä euforisen ihastelun täyteiset, ihmettelin pientä nenää, sormia ja suppusuuta - pientä täydellistä ihmistä. Kotiin tullessa olo oli syvästi kiitollinen, sekä aika lahjakkaasti onnen pakahduttama. Kaivattu pikkusisko oli vihdoin täällä, me olimme kolmen lapsen ylpeitä ja tuoreita vanhempia ja kaikki jotenkin niin paikoillaan kuin olla saattaa. Vaaleanpunaista vauvakuplaa parhaimmillaan!

Tuli kuitenkin seuraava päivä ja löysin itseni istumasta sohvalta, tuntematta juuri mitään. Sisälläni oli reikä. Tuijotin eteeni ja koitin käsittää mitä oli meneillään. Aivan kuin kaikki ne ihanat tunteet olisivat yön aikana valuneet tuosta suuresta ammottavasta aukosta ulos. Ihan kuin ne jo tullessaan olisivat menneet ja lipuneet jonnekkin ulottumattomiin. Ei niistä ehtinyt tarraamaan, saati niitä tuntemaan. Ne vain vilisivät silmieni edestä ohitseni. Edelleen tullen, mutta samantein sisältäni pois valuen. Olo oli tyhjä, selittämätön ja turta. Vauva tuntui jossain määrin vieraalta nukkuessaan valkoisessa kehdossaan edessäni ja itselläni olo kuin minut olisi juuri siirretty ulkopuoliseksi seuraamaan omaa elämääni. Kokijan sijasta näkijäksi.

Periaatteen tasolla olin siinä istuessani totaalisen vakuuttunut edelleen äidinrakkaudestani ja yhteenkuuluvuudentunteestani pientä nyyttiä kohtaan jonka unta siinä katselin, mutta en vain saanut millään kiinni oikein minkäänlaisesta tuntemisesta. Olo oli hämmentynyt, koska juuri eläessäni elämäni onnellisimpia ja ihmeellisempiä hetkiä, tunsinkin näin suunnatonta apeaa tyhjyyttä. Juuri kun sylissä oli kaikki se mitä oli niin odottanut. Sisälläni mylläävä ristiriita ja puun takaa tulvahtanut epävarmuus purkautui pian kyyneliin.

Itkin siinä sitten syyllisyyttäni ja onttoa oloani, sekä kaikkia sisälläni risteäviä tunteita ja niitä joita kai olisi juuri nyt pitänyt tuntea. Itkin epävarmuuttani pienen vauvan suhteen ja vielä enemän sitä, että kyllähän tässä kolmen lapsen äitinä pitäisi kaikki rutiinisti osata kuin tuosta noin vain. Itkin ikävästä miestäni ja lapsiani kohtaan, huomasin kaipaavani heitä enemmän kuin aikoihin, sekä sitä että en kokenut oloani omaksi itsekseni osaamatta käsittää mitä oli meneillään. Tuntui ristiriitaiselta kun kaikki onnittelivat ja olivat iloisia ja minä en oikein edes tiennyt mitä kaikkea itse tunnen. Itkin myös sitä, jos jollekin tapatuisi joskus jotain pahaa, sekä pahaa maailmaa ylipäätään. Ja sitä, kun keksimmäisen lapsen vaatteita vaihtaessani olin tajunnut, kuinka isoksi hän oli huomaamattani jo kasvanut, sekä sitä miten esikoinen menisi kolmen vuoden päästä eskariin. Itkin koska meillä on niin hienot pojat, koska koti on sotkussa, koska unohdin laittaa kahvinkeittimeen purut, koska vauvan kanssa ei saanut vielä ulkoilla ja koska mitä tässä nyt ylipäätään itken ja miksi mieheni ei ota nyt tosissaan että tässä on nyt jotain todella pahasti vialla, koska olihan kaikki nyt jotenkin tosi kammottavalla tavalla pielessä.

Kummaa, etten siinä hetkessä edes tajunnut huolehtivani, murehtivani ja stressaavani kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Jotenkin ristiriitaiset tunteet, kuin yhtälailla kaikenlainen tuntemattomuuskin sai mieleni luulemaan että asiat ovat aivan nurinniskoin ja auttamatta pielessä. Niimpä koitin kaikessa hädässäni saada tolkkua ajatuksistani, vaikka kaikki oli kuitenkin todellisuudessa edelleen oikein hyvin ja kohdillaan. Ajatuksissani kaikki heitti aivan häränpyllyä, vääristäen käsilläolevaa tilannetta, vaikka kokemukseni ja tunteeni tietysti itselleni todellisilta tuntuivatkin. Onneksi mieheni, hyvin lempeän varmaan tapaansa tuumi vuodatukseni päätteeksi kyseessä olevan sen, mistä olimme etukäteen puhuneetkin. En vain itse ollut tuntenut kaiken käsillä olevan elämänmullistuksen keskellä mielialani notkahdusta, vaikka synnytyksen jälkeisestä alavireisyydestä ja hormonimyrskystä olen aiemmillakin kerroilla saanut osani. Niinpä vain tälläkin kertaa babyblues iski olan takaa.

No, tuo apea olo ei suinkaan haihtunut seuraavana yönä, vaan se enemmän ja vähemmän varjosti ja velloi seuraavia viikkojakin. Olin käsittämättömän epävarma ja herkilläni. Ressasin vauvan itkusta ja kuvioon jossainkohtaa ilmaantuneista mahavaivosita. Olin aivan varma että koliikkivuosi uusii ja mietin miten selviämme kolmen pienen lapsen kanssa. Eivät huoleni olleet toki tuulesta temmattuja, mutta koin ne jotenkin paljon totaalisempina, kuin millaisina ne normaalisti olisin ottanut vastaan. En osannut jotenkin rentoutua ja pingotin päivästä toiseen vauvan oireita vahdaten ja googletellen, vaikka jälkeenpäin käsitänkin että ei vauvan itku ollut lähimainkaan samankaltaista kuin esikoisen koliikki-itku aikanaan. Kaikinpuolin kuitenkin mielialani oli alavireinen, enkä tuntenut oloani omaksi itsekseni. Pienet alun kuopat - kyseiset masuitkut, sekä vauvan osastoreissu flunssan takia tuntuivat paljon isommilta vastoinkäymisiltä kuin mitä ne loppuviimeksi olivatkaan.

Pahimmat päivät olivat kuitenkin ehdottomasti ne maidonnousun jälkeiset hormoonihuurun sumuttamat päivät. Onneksi pian siitä kuitenkin alkoivat myös ne ihanat lämpöiset onnentunteetkin muistuttamaan jälleen olemassaolossaan sieltä täältä välistä pilkahdellen. Vaikka kaikenlainen ihmeellinen ressi ja alakulo varjostikin vielä tulevia viikkoja, pikkuhiljaa kuitenkin pystyin taas myös nauttimaan ja iloitsemaan vauvasta. Ensimmäisen kuukauden kuluttua olokin alkoi olemaan parempi ja fiilis selkeämpi. Siinä kohtaa sitä tajusi minkälaisen väsymyksen, hormonitsunamien ja tunteiden ilotulituksen keskeltä sitä oli juuri saanut päänsä ulos.



..Suhteellisen vähän loppuviimeksi mielestäni puhutaan synnytyksen jälkeisestä herkistymisestä lieveilmiöineen, vaikka tottahan toki neuvoloissa äidin fiiliksiä alkuun tiuhaan kyselläänkin. En kuitenkaan liiemmin ole kenenkään kanssa jutellut aiheesta, vaan aika hyvin itsekseni olen ollut asiani kanssa jokaisella rundilla. En silti usko olevani ainoa tai harvinainen laatuani. Ehkäpä ei turhan usein osata edes tunnistaa, mikä kaikki todellisuudessa menisikään babybluesin piikkiin - kuinka iso osa tuoreen äidin tuntemuksista ja reagoinnista juontaakaan juurensa aivan luonnollisesta ja itsestä riippumattomasta asioiden summasta. Toisaalta kenties oma herkkyys, epävarmuus, itkuisuus tai alavireisyys koetaan myös jollain tasolla kielteisenä, vaikka olisikin todellisuudessa aikamoisen yleinen ja äärettömän luonnollinen osa synnyttäneen äidin elämänmullistusta. Ristiriitainen asetelma, uusi vauva ja onneton olo eivät ehkä jotenkin mahdu samaan kuppiin muodostaen edelleen suotta melko vaietun aiheen. Kuitenkin tärkeää olisi mylläävien tuntemusten keskellä avata asiasta suunsa ja ymmärtää näiden ulkopuolisten seikkojen rehellinen vaikutus omaan itseen ja nähdä, etteivät ne kuitenkaan sulje pois sitä omaa onnea jonka uudessa vauvassa on saanut osakseen. Hetken päästä helpottaa ja kyllä se aurinko sieltä pian pilkistää.

Itselläni näiden babyblues viikkojen selättämiseen tarvittiin loppujenlopuksi aika simppeletiä asioita. Lähinnä aika, ystävän kuunteleva olkapää, sekä apukädet arjenpyörityksessä vauhdittivat jo eteenpäin. Oli tärkeää saada tsemppiä ja kuulla läheisten varmalla äänellä kaiken olevan oikein hyvin, vaikken itse aivan joka hetki siitä niin vakuuttunut osannutkaan olla. Oleelliselta tuntui pystyä erottamaan omat tunteet ja murheet asioiden todellisesta tolasta. Eikä onneksi aikaakaan kuin tulikin jo se aamu jolloin aurinko taas paistoikin täydeltä terältään, pursusin uutta raikasta puhtia ja tajusin, että tuo ensiviikkojen ikävä vieras oli livahtanut taas tältä erää pois. Elämä oli taas ihanaa ja kirkasta.

 

lauantai 11. helmikuuta 2017

Alku uuden vauvan kanssa.



Pieni tuumivainen ja aurinkoisen tyytyväinen tyttömme on jo reilut kaksi kuukautta. Vastasyntyneestä nyytistä on ihanasti kuoriutunut tässä ajassa esiin vähän se mainio persoona, jonka olemme joukon jatkoksi saaneet. Enää päivät eivät mene pelkästää syöden, nukkuen ja sylin lämmöstä nauttien, vaan entistä uteliaammin ja skarpimmin täällä jo ihmettellään maailmaa.

Jo alusta saakka huomasimme, että meille vaikuttaisi kotiutuneen tälläkertaa vähän kuin tällainen puolivälin vauva. Nimittäin jos isoveikan kanssa meillä oli refluksin, koliikin, sairastelun ja hänen toki mielettömän ihanan, mutta räiskähtelevan temperamenttinsa summana extreme haastava vauvavuosi valvomisineen, pikkuveikan ollessa äärettömän helppo ja vaivaton vauva, niin uskon että tämä neiti edustaa puolestaan aika hyvin sitä keskiväliä. Välillä on ollut höösäämistä, mutta kuitenkin hyvin perus tyytyväinen tapaus meillä siitä huolimatta on.

Yöunet olivat alussa, noh ei niin hyviä. Myöskään vuorokausirytmiä ei alkuun meinannut löytyä. Kolmen tunnin unipätkistä pääsimme ensiviikkoina nauttimaan vain muutaman kerran ja öisin herätyksiä tuli niin tiuhaan etteivät yhden käden sormet riittäneet laskemaan. Ensimmäisen viikon jälkeen neidillä alkoi olemaan myös masuvaivoja ja itkuisuutta, sekä runsasta nieleskelyä. Tässä kohtaa tietysti esikoisen taustaa vasten ehdimme totisesti säikähtää - samanlaisia haasteita emme todellakaan haluaisi kokea toistamiseen. Onneksi kuitenkin, kun pahin maitotulva alkoi tasaantumaan ja vauvalla syönti helpottamaan, vähenivät kummasti masuvaivatkin. Eivät ne edelleenkään ole kokonaan kadonneet, mutta eivät kuitenkaan liikaa häiritse. Itkeskelevän ja kanniskeltavan vauvan sijaan meillä on nyt lähinnä vain runsaasti ähistelevä ja pyöriskelevä vauva. Onneksi tämäkin vähenemään päin.


Tällä hetkellä meillä menee siis oikein mukavasti. Ensihymyt ja jokellukset valloittavat, masuitkut ovat jääneet ja unipätkätkin ovat pidentyneet paljon alkuun verrattuna. Itseasissa nyt tuntuukin suorastaan siltä että meillä on täällä aikamoisen aurinkoinen ja lunkki tyttö, joka ei liiemmin edes turhasta inahda. Alun pienet kuopat säikäyttivät, mutta näin tyytyväistä vauvaa katsoessani en voi kun lopulta huokaista helpotuksesta, että vältyttiin sen isommilta mutkilta tälläkin kertaa. Jännä miten vielä näin kolmannenkin lapsen kohdalla sitä oli sellainen kammo ja tutina polvissa koliikin suhteen..

Kokoajan on siis meillä vaan helpottanut ja viime viikolla koin myös autuaimman hetkeni kuukausiin. Heräsin aamulla, ensimmäisen kerran koko yönä. Nukuin koko yön putkeen! En voi uskoa todeksi, että onko tämä todella meidän lapsi joka on nukkunut nyt muutaman viimeisimmän yön ihan mielettömän pitkällä unipätkällä. Aikamoinen harppaus tunninvälein herättelijästä tähän pisteeseen. Ja uskallan varovasti hihkua, sillä esikoisen vauvavuoden jälkeen tämä tuntuu vähintäänkin uskomattomalta, ollaan kyllä saatu valvoa meidän lasten kanssa. Jospa siis viimein nallekarkit menisivät tasan, mikäli saataisiin jatkossakin nauttia hyvinnukkuvasta vauvasta!


Olen kyllä aivan sulanut tähän pieneen timanttiimme. Ja niin on myös koko muukin perhe. Isoveikatkin ovat ottaneet pikkusiskonsa kyllä ihan omakseen, silitellen, sylitellen ja pitäen hänestä hyvää huolta. Juurikaan mitään reagointia heidän taholtaan ei ole ollut, lähinnä tuntuu että pikkusiskon syntymä loksautti meidän perheen dynamiikan jotenkin ihanasti kohdilleen - pojat ovat oma yksikkönsä ja sisko on sitten sellainen kaikkien suloinen silmäterä.